Soitin eilen vaimolle. Kerroin, että olen syyskuun muualla mutta sitten

kerroin myös, että olisin ensi viikon kotona. Vaimo kuulosti todella yllättyneeltä, mistä päättelin, että hän ei todellakaan halua minua sinne. Siispä olen ensi viikon torstaihin asti muualla, ja torstaina on pakko olla kotona, koska lähden sitten sen jälkeen parin päivän päästä kahden viikon ulkomaanmatkalle.

En ole koko elämäni aikana tuntenut itseäni näin tarpeettomaksi parisuhteessa. Tuntuu siltä kuin olisin joku ruma koriste-esine, joka odottaa roskikseen heittämistä. Molemmat meistä näkevät, että ruma se on, mutta vaimo ei kai halua vain myöntää sitä, koska minä olen itkenyt niin paljon kotona.

Haluaisin vain niin kovasti nyt, että tämä tuska loppuisi. Olen sietokykyni äärirajoilla, ajatukset vaihtelevat onnellisesta tulevaisuudesta sellaiseen tulevaisuuteen, jossa olen yksin ja muistelen vaan vanhoja hyviä hetkiä enkä pääse niistä  koskaan irti. En olisi koskaan mennyt naimisiin, jos olisin osannut aavistaa, millaista tuskaa siinä saattaa joutua kärsimään. Olisi vain parempi olla koko elämä yksin kuin saada pitää kädellään kaunista kukkaa hetken aikaa mutta sitten joutua luopumaan siitä.

Tiedän kyllä, että tämä tuska helpottaa myöhemmin. Mulle on sanottu niin, ja uskon sen.

Välillä tulee hetkiä, jolloin haluaisin vain antaa periksi. En jaksa enää taistella. En jaksa tätä epätietoisuutta, ihan kuin sydämeni roikkuisi löysässä hirressä, ja odottaa vain sitä hetkeä, kun köysi yhtäkkiä kiristyy. Jos surua voisi myydä, olisin nyt aika rikas mies.

Mietin sitä hetkeä, kun vaimo sanoo, että tämä oli tässä. En pysty päästämään irti tästä pelosta, enkä pysty päästämään irti siitä pienestä toivon rippeestä. Toivo ja epätoivo tanssivat jotain ihme rivitanssia mun sisimmässä, en tiedä mikä melodia on mutta on aika vaikea kuunnella, kun duuri ja molli soi yhtä aikaa.

Koko ajan mietin myös sitä, että odottaako vaimo jotenkin että minä teen ratkaisun. Yrittääkö hän ajaa mut epätietoisuudellaan siihen pisteeseen, että en yksinkertaisesti enää kestä. Että en kestä sitä, että hän ei koskekaan minuun, sitä että hän ei tee kanssani mitään, sitä että olen hänelle pelkkää ilmaa. Odottaako hän sitä, että erillään olon jälkeen minä sanon, että tämä oli tässä?  Sitä en kuitenkaan aio koskaan sanoa, jos vain pysyn henkisesti niin kasassa, että en murru täysin. Tämä on pahin tunnehelvetti mihin olen ikinä joutunut, en toivoisi samaa kenellekään.