kyselin vaimolta taas lapsen hankkimisesta, yhä hän sanoi, että jos tulevaisuudessa joskus tulee sopiva hetki, hän ehkä haluaa lapsen.

Olen nyt pikkuhiljaa alkanut tulkita tuon myös niin päin, että hän ei ehkä koskaan halua lasta.

Olen kertonut blogissani muista ongelmistamme, mutta ne ovat mielestäni ratkaistavissa. Tämä on kuitenkin sellainen ongelma jota ei voi ratkaista millään. Olen nyt seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen   tajunnut, että ei se riitä, että rakastaa toista. Pitää myös jakaa samat haaveet, ja nyt tuntuu siltä, että haaveemme eivät kohtaa, eivätkä ole koskaan kohdannetkaan, olen aina vaan salaa toivonut, että ehkä joku päivä vaimossani herää se äidinvietti, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että ehkä se ei koskaan herää. Enkä halua odottaa jotain kymmentä vuotta sellaista, mitä ei ehkä koskaan tapahdukaan, sitten olen 40-vuotias. Nyt minulla on siis vaihtoehtoina joko odottaa se kymmenen vuotta tai sitten vaan lähteä. Ja tällä hetkellä vaakakuppi kallistuu lähtemisen  puolelle. Olemme jo etääntyneet toisistamme muutenkin, niin olisi siinä mielessä helppoa vain antaa periksi nyt. Periksiantaminen tuntuu siinäkin mielessä hyvältä vaihtoehdolta, että silloin lopultakin pääsisin suremaan tätä kaikkea kunnolla ja pääsisin sitten lopulta tämän yli. Ei helvetti sentään, miksi kaikki pitää aina oppia kantapään kautta?

jälkikommentti: Tänään päätin, että tämä on tässä. En jaksa enää taistella, hyväksyn sen, että tämä täytyy lopettaa tähän.