Ero tuli. Mutta sitten vaimo tuli kolme tuntia pohdittuaan toisiin ajatuksiin. Sitten parin päivän jälkeen hän tuli siitäkin toisiin ajatuksiin, pohti että onko kyse jostain nostalgiatunteista.

Kun luin hänen viestinsä, jossa hän tuli toisiin ajatuksiin, ensin ajattelin että tämä oli tässä, en alennu enää mihinkään vatkailuun. Mutta jokaiselle sallittakoon toisiin ajatuksiin tuleminen.

Nyt olemme nähneet noin kerran viikossa, tutustuneet uudestaan toisiimme. Suurin ongelma on se, että hän ei uskalla päästää mua lähelleen, olen sanonut siitä monta kertaa mutta ei tunnu tajuavan että alan pikku hiljaa murtua henkisesti.

Pettämään en ala, tietenkin voihan sitä pettää ajatuksissaan mutta fyysiseen pettämiseen en tahdo ryhtyä, se tästä vielä puuttuu että saa kaikkien näitten tunteitten lisäksi syyllisyyden tunteen ja hirveän morkkiksen.

Hänen on laskettava muurinsa, muuten tästä ei tule hevon vittua.

NIin se vain on, ei tule yhtikäs mitään. Minähän en periksi anna. Jos hän haluaisi nyt erota mutta tulisi sitten toisiin ajatuksiin, antaisin silloinkin mahiksen mutta sitten pitäis kyllä jo muuttaa yhteen ja elää kuin aviopari elää. Nyt elämme jossain ihme välitilassa, tämä on välillä ihan hirveää. Olen kyllä jo tottunut tähän, yrittänyt puuhastella ties mitä, koripalloa yms muuta.

Haluaisin vain semmoisen hienon lopetuksen tai uuden aloituksen tähän, en jaksa enää kovin kauaa tätä välitilamenoa, hajoan kohta lopullisesti.